Nearly as hot as Harry

Huh, tulipas nukuttua huonosti! Lämpöä sisätiloissa oli varmaan +30 astetta :-O Joten tässä nyt kun kukun ylhäällä, ajattelin kirjoittaa pienen HP-fanficin. Keksin nyt aiheen omasta päästä, kun niitä toiveita ei kuulunut :o(


Vaikea tehtävä

Harry loikoili Rohkelikon oleskeluhuoneessa uppoutuneena kirjaan, kun Hermione paukkasi sisään. "Harry, minä..." Hermis jätti lauseensa kesken ja pyörtyi kaatuen hervottomana lattialle. Harry laski kirjan kädestään ja nousi huokaisten mukavasta nojatuolista. "Hermione, minä en jaksa sinun huomionkeruu-lähentely-yrityksiäsi enää. Hei hei, ja olekin poissa siitä kun minä tulen takaisin. Tuollaista täällä katsella..." Harry siirsi Lihavan Leidin kuvan oviaukolta ja pyöritti silmiään. Hermione oli alkanut käyttäytyä niin hirveän läpinäkyvän rakastuneesti Harrya kohtaan, kun tämä oli viime talvena pelastanut Ginny Weasleyn, nykyisen tyttöystävänsä, Salaisuuksien kammiosta. Sisimmältään Harrya harmitti, koska oli ollut ilkeä Hermikselle. Oikeasti hän rakasti tätä, mutta ei halunnut kenenkään tietävän. Ei ainakaan Ronin, joka oli julkisesti rakastunut Hermikseen, ja jonka pikkusiskon Ginnyn kanssa Harry muka seurusteli. Mutta se oli vain kulissia... Harryn sydäntä riipaisi kun hän ei voinut kertoa kellekään aidoista tunteistaan. Asian kertomista esti sekin, että jos Hermione olisi tiennyt Harryn rakkaudesta, hän olisi oitis valinnut Harryn Ronin sijasta, koska kuka nyt pystyisi vastustamaan heleää, tummaa, rohkeaa, lihaksikasta, syvällistä Harrya, jolla oli otsassaan seksikäs arpi, joka teki omiaan tämän miehekkään rujolle olemukselleen. Harrya hymyilytti väkisinkin, kun hän ajatteli itseään. Niimpä niin, kuka hänen viehätysvoimaansa muka pystyisi vastustamaan kun hän ei edes itse siihen kyennyt ja hän oli sentään Harry Potter!
Harry asteli ruokasalin ovelle. Iltapala oli jo alkanut, kun Harry tanssahteli sisään. "Hei kaikki, varmaan jo ikävöittekin minua. Omaksi puolustuksekseni on sanottava, että tarvitsin vähän pakoa todellisuudesta kun nuo teidän ainaiset huomionosoituksenne rasittavat minun herkkää henkistä mielenterveyttäni. Mutta nyt pois suru ja poru, minä olen nyt täällä!" Kukaan ei edes kääntynyt katsomaan Harrya, mutta hän melkein kuuli jonkun tuhahtavan. Tai ei sittenkään, miksi joku hänelle olisi tuhahtanut? Kaikkihan rakastivat häntä! Harry löysi tiensä Rohkelikon pöytään ja istuutui Ronin viereen. "Leipä", hän sanoi. Ei vaikutusta. "Ron", Harry yritti puhua kiihtymättä "minä pyysin leipää, onko sinulla kotitonttuja korvassa?" Ron katsoi Harrya epäuskoisesti. "Minä en tunne sinua enää", hän tuhahti ja nousi pöydästä. Harry katsoi Ronia silmät pyöreinä. "Jaa! Kyllä minä tiesin näiden vaaleanruskeiden raitojen korostavan silmiäni, mutta ei kai se ero sentään niin huomattava ole... Sanoin kyllä Ginalle, että hän olisi voinut laittaa sekaan jotain punaisen sävyihin taittavia raitoja, mutta hänen mielestään... Hei, minne kaikki menivät? Minä en ole vielä syönyt!" Harry huokaisi ja ajatteli hellin sydämin ystäviään, jotka olivat varmaan tunteneet liikaa alemmuuskompleksia paistatellessaan hänen täydellisyydessään, mutta eivät vain kehdanneet myöntää sitä.
Syötyään Harry nousi pöydästä ja huusi kiitokset ruuasta Dumbledorelle. Oli hirveää seurata vierestä, miten joillain nousi pissa päähän sellaisista urotöistä, mitä esimerkiksi Harry oli tehnyt, mutta onneksi hänellä pysyi jalat tukevasti maassa. Hän jopa kiitti henkilökuntaa ruuasta, Dumbba oli varmasti onnesta polvillaan Harryn osoittamasta huomiosta. Kyllä Harry oli valmis piristämään muiden päivää omalla valovoimaisella viehätyksellään, vaikka tämä julkkiksen elämä olikin niin kovin hektistä. Huomennakin hänen olisi sovitettava uutta kaapua... Ei se kuuluisana oleminen niin helppoa ollut. Ajatukset siitä, sopisiko graniitin harmaa vai ametistin violetti hänen uuteen hiusväriinsä paremmin, pyöri Harryn mielessä koko illan ja tuuditti hänet rauhalliseen uneen.
Aamulla Hedwig herätti Harryn yhdeltätoista kirkunallaan. "Olen nyt hiljaa senkin kana, haluatko että minulla on silmäpussit kun menen kokeilemaan uutta kaapua? Mitä? Niin, en minäkään", Harry tuhahti ja käänsi kylkeään. Pian kello kumahteli kolmetoista kertaa ja ilmoitti kellon olevan yksi iltapäivällä. Kai sitä sitten oli pakko nousta... Harry kietoutui kashmirinpehmeään emeraldinväriseen aamutakkiinsa ja työnsi jalkansa pörröisiin aamutossuihin. "Hedwig, herajuoma", Harry sanoi ojentaen kämmentään Hedwigiä kohti, joka tepasteli herajuoma koivessaan. "Kiitän." Herajuomansa nautittuaan Harry kapusi alas portaita. Ja niitä oli paljon. Harry oli edelleenkin sitä mieltä, että Tylypahkaan oli saatava hissi! Hän oli yrittänyt puhua asiasta Dumballe, mutta tällä oli ollut kiire jonnekin, Harry ei kysynyt minne, koska ei halunnut olla epäkohtelias itseään vanhemmille ihmisille. Vanhoista ihmisistä puhuen, tuoltahan saapui neiti McGarmiwa. "Harry Potter!" Harry hymyili. "Onhan se mukava lausua ja soi ihanasti suussa, mutta en silti haluaisi, että nimeäni kulutetaan loppuun. Oliko teillä jotain asiaakin, vai voinko mennä laittamaan jotain naposteltavaa suuhuni?" Harry oli jo jatkamassa matkaa, mutta McGarmiwa tarttui häntä käsivarresta. "Äläs kuule mene minnekään!" Harry huokaisi ja kaivoi sulkakynän taskustaan. "Onkos teillä valokuva tai joku tietty paikka mihin nimikirjoituksen haluatte?" McGarmiwan kasvot muuttuivat sinipunerviksi. "Neiti McGarmiwa, oletteko kunnossa? Seurallani tietysti on tuollainen vaikutus naispuolisiin henkilöihin..." Harry sanoi iskien silmää.
"HARRY POTTER, LOPETA TUO JAARITTELU HETI PAIKALLA JA TULE OPETTAJANHUONEESEEN!" McGarmiwa huusi silmät ulos pullistuen. Harry näytti loukkaantuneelta. "Selvä, selvä, ei tarvitse huutaa. Nämä ovat nimittäin sankarin korvat, ne kuulevat pienimmätkin inahdukset. Muistinko kertoa, silloin jännittävänä iltana Salaisuuksien kammiossa, kun kuulin basiliskin sihahtelevan raivokkaasti vain muutaman sentin päässä minusta, mutta kiitos minun salamannopeiden refleksieni ja veitsenterävän älyni -" "OLET KERTONUT TUON JOKA KERTA KUN NÄEN SINUT! OLE NYT HYVÄ MIES HILJAA JA KÄVELE!" Harry hymähti, mutta seurasi McGarmiwaa opettajanhuoneeseen. Siellä McGarmiwa istutti hänet sohvalle ja kutsui taikasauvallaan tuolin Harryn eteen ja istuutui siihen. "Harry..." hän aloitti. "Ah, aina ilo korville kuulla tuon nimen lausuttavan" , Harry hymyili katsoen kaukaisuuteen. Minerva McGarmiwa näytti laskevan kymmeneen ennen kuin palasi taas asiaan: "Harry, sinulla - anteeksi meillä - on ongelma. Et käy enää tunneilla, ystäväsi ovat kaikonneet... Miten tämän sanoisi kauniisti... Sinusta on tullut hirveän..." "Kaunis? Rohkea? Pitkä? Lihaksikas? Vastustamaton? Vai sanoitko tullut, koska noitahan minä olen aina ollut..." "Harry, sinusta on tullut sietämättömän itsekäs! Noin, nyt se on sanottu." Harry katsoi häntä hetken kalveten, kunnes purskahti nauruun. "Voi Minerva! Hetken jo luulin, että olet tosissasi, mutta asiaa mietittyäni hetken, niin, hetken, koska hetkeä enempää minun aivoni, ovelat kuin kettu, eivät tarvitse ratkaistakseen pulman kuin pulman...Takaisin asiaan. Niin, hetken luulin teidän olevan tosissaan, mutta sitten tajusin, että ettehän te voi olla koska minä olen täydellinen! Ja kuten juuri eilen tulin miettineeksi, erittäin jalat-maassa-persoona, ja ylpeä siitä."
McGarmiwa nojasi päänsä polviinsa ja mumisi jotakin, mikä ei voinut olla mitään kovin merkittävää koska edes Harryn supertarkat korvat eivät saaneet selvää, mitä se oli. "Harry, kuuntele nyt itseäsi..." Harry kuunteli. Äänensä kuulosti kauniilta ja heleältä, sydän pumppasi tasaisesti, henki kulki pihisemättä, aivot raksuttivat taukoamatta... "Hyvältähän minä kuulostan! Anteeksi neiti, mutta minua alkaa kohta suututtamaan teidän käytöksenne..." McGarmiwa tarttui Harrya olkapäistä kiinni ja ravisti häntä, melko kovalla kädellä sanoisin. "Sinä teet minut hulluksi!" Harry heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi. "Kuulen tuota aivan liian usein... Lavender Brownkin sanoi samaa! Mutta ei se kuule ole minullakaan helppoa, kaiken ihailun kohteena oleminen, tiedätkös... Olen tässä miettinyt, pitäisikö hankkia oma henkivartija pitämään kaikki yli-innokkaat ihailijat loitolla... Satutko tuntemaan ketään?" McGarmiwa otti huikan taskumatistaan. "Kuules poika, julkisuus on pehmentönyt aivosi. Millä minä saan sinut tajuamaan... Ahaa! Harry odota tässä, käyn hakemassa jonkun. Pian McGarmiwa palasi mukanaan Ron ja Hermione. "Ystävät!" Harry huudahti iloiten. "Ron, mitä se leipäasia oli eilen iltapalalla? Minä jouduin kumartumaan ottamaan leipäni itse ja kaapuni hiha melkein meni hillopurkkiin, oli muuten näin lähellä -" Hermione ja Ron katsoivat toisiaan kohottaen kulmiaan. Hermione kääntyi McGarmiwaan päin ja sanoi tälle: "Anteeksi, neiti McGarmiwa, mutta emme pysty tähän. Tästä ei tule mitään." Harry näytti kiinnostuneelta. "Jaa mistä? Minä voin varmaan auttaa, minä pystyn mihin vaan, vaikka mahdottomaan! Minulta sujuu myös runon teko, se helposti mult' käy, kuin muurahaiselta teko keon! Vaikuttavaa, eikö? Minä itsekin huomasin nämä piilevät lahjani vain jonkin aikaa sitten... Kaverit hei, mihin te olette menossa? Odottakaa!"
Hermione kääntyi katsomaan Harryyn. "Harry, en olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta en voi enää olla ystäväsi. Sinusta on tullut sietämätön. Ajattelet vain itseäsi! Luulet kaikkien rakastavan sinua -" Harry katsoi Hermionea silmät pyöreinä. "Eivätkö kaikki sitten rakasta minua?" Nyt Ron, joka oli ollut hiljaa koko ajan, liittyi mukaan keskusteluun: "Harry, sinä ennemminkin inhotat heitä. Sinulla nousi pissa päähän, kun pelastit Ginnyn kammiosta, siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Ginnystä puheenollen, et ole edes puhunut hänelle ainakaan viikkoon." Harry huokaisi. "Kai minun on sitten pakko tunnustaa. En oikeasti rakasta Ginnyä, vaan... Hermionea. En ole kertonut kellekään, koska pelkäsin, ei, olin varma, että jos Hermione saa tietää tunteistani, hän hylkää sinut oitis, koska hän on rakastunut minuun. Niin, Hermione, minä tiedän tunteistasi. Rakastumisesi minuun on ollut niin ilmiselvää... Se kaikki huomionkaipuu ja säälinkeruu, niinkuin se eilinen pyörtyminen oleskeluhuoneessa..." Hermione ja Ron katsoivat Harrya. Hermionen ilme vaihteli epäuskon ja huvittuneisuuden välimaastossa, kun taas Ron näytti vihaiselta. "Harry..." Hermione aloitti "Minulla on anemia ja siksi pyörryin. Olen pahoillani, mutta en todellakaan ole rakastunut sinuun, en edes ihastunut. Minä ja Ron olemme menossa kihloihin, niin, nyt sekin tuli julki", Hermione sanoi katsoen Roniin rakastuneesti. Tämän ilme heltyi.
"Emme enää voi olla ystäviäsi. Anteeksi Harry, mutta sinusta on tullut sietämätön ja se on näköjään erottamaton osa sinua, niin paljon kuin haluaisimmekin saada vanhan Harryn takaisin. Hyvästi", Ron sanoi, tarttui Hermionea kädestä ja he kääntyivät lähteäkseen. Harryn oli pakko tarttua tuolin käsinojista kiinni. Häntä heikotti. Oliko hän oikeasti voinut olla niin sokea? Hänestä oli tullut juuri sellainen, minkälaisia hän itse inhosi. Ajatukset alkoivat seljetä hänen päässään. "Odottakaa", Harry sanoi nousten tuolista. "Älkää menkö. Nyt huomaan, millainen hirviö olen ollut. Antakaa anteeksi. Lupaan muuttaa tapani. Hermione, vaikka olinkin rakastunut sinuun, luulen, että se oli suurimmilta osin mieleni luomaa harhaa. Olet kaunis, viisas ja ihana tyttö, mutta sydämeni sykkii Ginnylle. Taidan olla hänelle anteeksipyynnön velkaa..." Ron naurahti. "Tai kaksi." Hermione halasi Harrya ja Ron taputti tätä selkään. McGarmiwan punakkuus oli haihtunut. "Noniin lapset, menkääs nyt siitä..." Harry oli kuulevinaan niiskauksen takaataan, mutta ei ollut varma, koska ei hänellä ehkä niin hyvä kuulo ollutkaan. "No, mitäs täällä on tapahtunut?" Harry hymyili. "Ei mitään ihmeitä. Mutta Hedwig ei vaikuttanut liian iloiselta jouduttuaan kantamaan sinulle herajuomaa joka aamu. Taidat olla sille aamupalatarjoilun velkaa", Ron naurahti. "Tai kaksi", Harry jatkoi ja kaikki kolme ystävystä nauroivat.

~THE END



Minusta on niin hauskaa, kun Harrysta tuli taas oma, ihana, itsensä tarinan lopuksi! Harry olkoon kanssanne! :o)

-lauragoesharrry